Kerro
museolle

Muistoja Pori Jazzin alkuajoilta

Olin Pori Jazzin järjestelyissä mukana alusta alkaen. Perustavassa kokouksessa en ollut, mutta itse festivaalin järjestelyissä olin mukana koko ajan. Konserttien aikana olin kahtena ensimmäisenä vuonna järjestysmiesten päällikkönä. Järjestysmiehiksi saatiin lentokentältä varusmiehiä, jotka laivueen komentaja määräsi tehtävään. Sieltä saapui 22 lentosotamiestä, joille tällainen tehtävä oli mukavaa vaihtelua. Muutama mies määrättiin tarkastamaan pääsylippuja ja loput vahtimaan rantoja, ettei sieltä pääsisi veneellä nousemaan saareen. Porilaiset eivät ole olleet kaupungin alueella kovin innostuneita veneilijöitä, joten tehtävä ei ollut kovin hankala. Saari tosin on aika laaja sen kokoiselle porukalle. Varusmiehiä ei näyttänyt hirveästi kiinnostavan tehtävän hoito, mutta ei sinne tainnut kuitenkaan kovin monta katsojaa ilman lippua tulla.

Seuraavana vuonna tilanne hiukan muuttui, kun komentajalta tuli tieto, että varusmiehiä ei voi määrätä tällaiseen siviilitehtävään. Vapaaehtoisia voidaan lähettää. Sieltä tuli 12 miestä. Omasta henkilökunnasta onnistuttiin järjestämään lippukontrolli rantaan ja varusmiehet laitettiin vahtimaan rantoja. Siihen aikaan Hevosluoto, nykyinen Areenan alue oli hoitamatonta niittyä, joten onneksi sieltä suunnasta ei ollut odotettavissa tulijoita. Vähän piti kiirettä, kun väkimäärä tuplaantui edellisestä vuodesta. Ensimmäisellä kerralla lippuja myytiin 650 kpl ja nyt jo 1500.

Kolmantena vuonna järjestysmiestehtävät annettiin ulkopuoliselle yhdistykselle ja me keskityimme itse konserttien hoitamiseen. Kirjurissa oli täysi tohina päällä. Ihmisiä tuli 3500. Eihän meillä ollut edes niin paljon lippuja painettuna. Toimistolta käytiin hakemassa edellisen vuoden lippuja, mutta nekin loppuivat. Kaupungin puoleiselta rannalta tuli lipunmyynnistä tieto, että sisään pääsee, kunhan on edes joku paperi kädessä. Veneet olivat äärimmilleen kuormitettuja ja muutama veneeseen yrittäjä putosi veteenkin veneen ja laiturin väliin.

Äänentoisto oli alkuvuosina ainainen ongelma. Väkimäärän lisääntyessä tehot eivät tahtoneet riittää. Ja kun tuotiin vahvemmat laitteet, ei riittänyt sähkö. Kirjurinluodollahan oli aikaisemmin varauduttu sähkön kulutuksessa vain valaistuksen ja kahvilan hoitamiseen. Amerikkalaiset toivat omia vahvistimiaan, joissa oli 110 voltin jännite. Kaupungilta piti lähteä hankkimaan riittävän tehokkaita muuntajia. Ja sitten oli koko ajan kaikkea muuta teknistä hankaluutta. Silloinhan ei ollut kännyköitä, joten Kirjurinluodolta ei pystynyt soittamaan mihinkään. Toimittiin lähettien avulla. Ensin veneellä yli joen ja sitten juosten toimistolle Otavaan. Mikään ei tapahtunut salamannopeasti.

Seitsemänkymmentäluvun alussa äänentoistoa Yleisradion ääniteknikko Antero ”Hafi” Harpf. Hän rakensi konserttipaikkaan saaren keskiosaan äänentoistojärjestelmän, missä kaiuttimet oli ripustettu puihin yleisön sekaan. Sunnuntaina picnic-konsertin jälkeen rakenteet purettiin. Saarella ei ollut muita kuin Hafi ja minä. Muut olivat lähteneet karonkkaan. Hafi ei pystynyt puuhun kiipeämään, joten minä kiipesin avaamaan kiinnitykset ja laskin monen kymmenen kilon painoiset kaiuttimet alas. Siinä oli hommaa, kun niitä oli pitkin katsomon aluetta vähän joka puussa. Onnistuimme saamaan kaikki ehjänä maahan, mutta karonkka jäi käymättä.

Alkuvuosina vastuuhenkilöitä ei ollut kovin paljon. Festivaalin kasvaessa työt lisääntyivät ja olisi pitänyt olla joka puolella yhtä aikaa. Vuonna 1970 menin ennen puolta päivää Kino Palatsiin hoitamaan jazz-elokuvan esityksen, sitten Riihikedon koululle iltapäiväkonsertin isännäksi, sieltä Kirjuriin ja yöksi ravintola Satakuntaan jami-isännäksi. En ollut ainoa. Myös muilla oli tehtäviä aamusta yömyöhään. Seitsemänkymmentäluvun puolivälin aikoihin vapaaehtoisia toimihenkilöitä alkoi olla riittävästi ja päätettiin, että jokainen hoitaa vain yhden tehtävän.

Harri Kangas