Kyseessä on nykyään Uudenkaupungin Pyhämaan pieni saari, jonka nimi on Koivustenmaa. Mamma ja pappa asuivat siinä saaressa ja kävin siellä aina pienenä kylässä 1970-l. Saaressa ei ollut teitä vaan vain polkuja. Joka kerta kun olimme mammalla menimme polkua pitkin kauppaan. Se oli Lindholmin kauppa. Kauppiaan nimi oli Ilmi. Kauppa toimi vanhan kalastajatorpan salissa, hyvin pienimuotoista toimintaa. Ihmiset kävivät veneellä muista saarista tekemässä ostoksia, kuivakorppuja, keksejä, näkkileipää… Me kävimme hakemassa aina irtokarkkeja. Kauppa oli heidän kotinsa, ja kun sinne meni, kauppias piti etsiä jostain, esimerkiksi puutarhasta. Hän tuli porstuaan ja haki vara-avaimen. Me tiesimme kyllä missä se oli. Hän otti avaimen aina samasta paikasta ja avasi salin lukossa olevan oven.
Sisällä oli tiski, jossa oli lasi keskellä ja sen alla irtokarkkeja laatikostossa. Valitsimme lasin läpi, mitä haluttiin. Kun olimme valinneet, kauppias avasi laatikot ja otti pinseteillä karamellit pussiin.
Tunnelma oli kaupassa hieno. Siellä oli aina niin hiljaista ja virittäytynyt tunnelma, jännittävä. Kaupassa käynti tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Muistan ainakin pennin nallekarkit, kolapullot ja piparminttukarkit.
Kaikista erikoisinta oli, että Ilmi oli huono laskemaan ja pyysi meitä laskemaan karkit, kun hän laittoi niitä pussiin ja mitä ostokset maksavat yhteensä. Ilmi tarkisti helmitaulusta hinnan. Kotimatkalla massutettiin karkkeja.
1 kommenttia
Jätä kommenttiOlipa tämä ihana tarina.
Jätä kommentti