Kerro
museolle

Emme ole vaimoni kanssa mitenkään ahkeria Pori Jazzin isoissa konserteissa kävijöitä, vaikka olemme molemmat porilaisia. Ilmaiskonserteissa olemme käyneet hyvin usein, ja vuosikymmenien myötä toki silloin tällöin myös pääkonserteissa Kirjurinluodossa.
Käynteihimme on aina vaikuttanut keskeisesti se, onko esiintyjien joukossa ollut myös meidän suosikkejamme. Sinänsä skaalamme on ulottunut perinteisestä jazzista viihdemusiikkiin.
Silti meille tuntemattomatkin esiintyjät ovat tuottaneet usein myönteisiä yllätyksiä. Niinpä olemme jokseenkin aina poistuneet konserteista tyytyväisinä.

Myös nostalgia vaikutti kerran ratkaisevasti siihen, että menin vaimoni kanssa Kirjurinluodon konserttiin. Vuosi oli 1985, jolloin esiintyjien joukossa oli Fats Domino orkestereineen.
Itse kuuntelin hänen musiikkiaan innokkaasti lyseolaispoikana jo 1950-luvulla.

Minun rock-innostukseni sytytti suunnilleen 13-14-vuotiaana noin 1950-luvun puolivälissä Bill Haley. Sen jälkeen kipinä roihahti pian Elvis Presleyn myötä. Elvis kohosi suosikeistani ykköseksi, mutta listani kärkipäähän sijoittui myös Fats Domino.

Iän karttuessa rock-innostukseni hiipui. Tilalle tuli muu viihdemusiikki, sittemmin kevyeen klassiseen asti. Fatsin esityksiä en juurikaan muista kuulleeni vuosikymmenien kuluessa, toisin kuin Elviksen tuotantoa.

Kun myös Fats Dominon nimi sitten näkyi kesän 1985 festivaalien esiintyjäluettelossa, niin vanhoja muistoja nousi siinä määrin mieleen, että päätin mennä Kirjurinluotoon kyseiseen konserttiin.

Yleisöä oli paljon. Esiintymisen jälkeen suosiota osoitettiin jopa lankuista kasatuille penkeille seisomaan nousten. Itsekin nousin, mutta en kuitenkaan penkille, vaikka musiikki muuten veikin mukanaan.

Konsertin jälkeen väki alkoi poistua. Sanoin vaimolle, ettemme menisi ruuhkaan vaan kävelisimme ja kiertäisimme vaikkapa esiintymislavan takaa. Silloin ei ollut aitauksia estämässä tätä mahdollisuutta.
Lavan takana istui joukko tummaihoisia miehiä kai esiintyjien ”taukotilassa”. En tosin tarkkaan katsonut sitä enkä muista tilaa sen tarkemmin. Huomasin nimittäin avoimesta oviaukosta heti etualalla istuvan Fatsin. Hän ja muutamat muut istuivat keskustellen ja virvokkeita nauttien. Taisi siinä olla jokin olutpullokin. Keskustelua säestivät naurun remakat.

Minulla oli mukanani esiintyjäluettelo ja taskussa sattui olemaan kuulakärkikynä. Kaivoin nopeasti esiin aukeaman, jossa oli Fatsin kuva ja nimi. Kipusin pyytämään nimikirjoitusta.
Ilokseni ja osin hämmästykseksenikin hän otti luettelon ja kynän sekä kirjoitti kuvansa viereen leveästi hymyillen nimensä ja terveiset : ”Luck, Fats Domino”.
Hän pisti luettelon myös kiertämään ahtaassa tilassa. Sen enemmittä miettimisittä ainakin lähimmät miehet vetivät nimensä luetteloon, joskin alkusivuille. Usimmat näyttivät olevan nimien mukaan orkesterin jäseniä.
Sillä aikaan Fats kyseli minulta, oliko väki pitänyt musiikista. Vakuutin, että oli : sitähän osoittivat yleisön mahtavat suosionosoituksetkin. Hänen ilmeensä oli enemmäkin kuin tyytyväinen…

Kiitellen lähdimme jatkamaan kävelylenkkiämme ”Kriivatsissa”.

Kesällä 2012 kävimme kahden entisen naapuripariskunnan kanssa kuuntelemassa konsertin, jossa esiintyi mm. Paul Anka. Hän ei kuitenkaan ratkaissut meidän menoamme, sillä olimme sopineet menosta jo ennen tietoa Ankasta. Molemmat pariskunnat olivat tulossa Poriin ja halusivat mennä johonkin konserttiin.
Minulle ja vaimollekin Ankan musiikki oli tuttua jo 1950-luvulta, mutta 1960-luvulla syntyneille ystävillemme hänen musiikkinsa oli paljon tuntemattomampaa. Meidän mielestämme Ankan esitys oli erittäin hyvä, mutta nostalgiatunnelmia en kokenut. Nimikirjoitustakaan ei tullut mieleeni yrittää mennä kyselemään, vaikka hänet tuonut ”limusiini” jättikin hänet lähellemme katsomon takaosaan.
Ankan musiikki ei 1950-luvulla sijoittunut suosikkilistani aivan kärkipäähän. Pidin häntä silloin enemmän tyttöjen juttuna…

Fatsin ”nimmari” oli muuten elämäni toinen. Ensimmäisen kerran pyysin nimikirjoituksen opiskeluvuosinani Helsingissä 1960-luvun puolivälissä silloiselta kuulantyönnön maailmanennätysmieheltä, amerikkalaiselta Randy Matsonilta, joka kävi tuolloin Suomessa. Hän yöpyi kesähotellissa, jossa olin kesätöissä.

Molemmat nimmarit ovat edelleen tallella, ihme kyllä.

P. N.
Pori